Naisten Pelipaikka -hanke huipentui maanantaina 24.8.2026 järjestettyyn päätösseminaariin. Sporttitalolla Helsingissä järjestettyyn seminaariin oli mahdollista osallistua myös etänä Zoomin välityksellä. Päivän aikana pysähdyttiin hankkeen aikana tehtyjen asioiden äärelle, mutta ennen kaikkea katsottiin eteenpäin: mitä olemme oppineet ja mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi?
Seminaarin aluksi liikuntakoordinaattori ja hankkeen vetäjä Nelli-Sofia Tarvajärvi loi katsauksen hankkeen matkaan. Hankkeen aikana järjestettiin tapaamisia Vantaalla, Oulussa ja Jyväskylässä sekä Zoomissa. Näihin tapaamisiin kertyi yhteensä 107 osallistumista.
Hankkeen merkitys ei kuitenkaan rajoittunut järjestettyihin tapaamisiin. Hankkeen aikana syntyi uusia verkostoja ja käytiin paljon keskusteluja eri tahoissa työskentelevien ihmisten kanssa. Kohtaamiset toivat hankkeeseen uusia näkökulmia ja samalla arvokasta pohjaa sille, miten tasa-arvo- ja vastuullisuustyötä voidaan Suomen Kuurojen Urheiluliitossa jatkaa tulevaisuudessa.
Muutos ei tapahdu yhdessä päivässä
Tarvajärven katsauksen jälkeen Svenska Idrottin Tarja Krum puhui aiheesta ”Miten rakennetaan yhdenvertainen ja turvallinen urheilu – mitä jokainen voi tehdä?”
Krum toi puheenvuorossaan esille faktatietoa ja konkreettisia esimerkkejä sekä haastoi osallistujia tarkastelemaan omaa toimintaansa. Valmentajana, ohjaajana tai johtajana voi esimerkiksi pysähtyä miettimään: Millä tavalla puhun? Kenelle annan tilaa ja huomiota? Miten reagoin epäasialliseen käytökseen?
Krum muistutti myös, ettei kaikkea voida muuttaa yhdessä päivässä. Tasa-arvoisemman ja turvallisemman toimintakulttuurin rakentaminen on prosessi. Olennaista on, että kuljetaan oikeaan suuntaan ja ollaan valmiita tarkastelemaan myös omia toimintatapoja.
Seuraavaksi Emma Winiecki UN Women Suomesta johdatti osallistujat pohtimaan tasa-arvoa puheenvuorollaan ”Tasa-arvo urheilussa on kaikkien yhteinen asia – minkä pelipaikan sinä voit avata toiselle?”
Winiecki nosti esiin erityisen kiinnostavan näkökulman kuurojen ja huonokuuloisten urheiluyhteisöstä: sukupuolen merkitys voi jäädä kuurouteen, kieleen ja kulttuuriin liittyvien kysymysten varjoon.
Sama havainto oli tehty jo hankkeen tapaamisissa. Keskusteluissa painottuivat helposti kuurouteen, viittomakieleen ja saavutettavuuteen liittyvät kysymykset, kun taas sukupuolen merkitys jäi vähemmälle huomiolle. Siksi oli tärkeää pysähtyä katsomaan tuttua urheiluyhteisöä myös toisesta näkökulmasta.
Kuka saa parhaat harjoitusajat ja olosuhteet? Kenen joukkueeseen investoidaan? Kenen suoritukset näkyvät mediassa?
Kysymykset eivät välttämättä tarjoa helppoja vastauksia. Niiden esittäminen voi kuitenkin olla ensimmäinen askel siihen, että huomaamme sellaisia rakenteita ja toimintatapoja, joita emme aikaisemmin ole osanneet kyseenalaistaa.
Winiecki muistutti puheenvuoronsa lopuksi tärkeästä asiasta: vaikka hanke päättyy, tasa-arvotyö jatkuu.
Miehet mukaan muutokseen
Pienen smoothie- ja välipalatauon jälkeen seminaari jatkui kahdella paneelikeskustelulla. Molempia keskusteluja moderoi Elina Pokki, joka oli ollut mukana myös hankkeen Vantaan ja Oulun tapaamisissa.
Ensimmäisenä vuorossa oli All Male Panel. Paneelissa keskustelivat Julien Della Valle, Oskari Salomaa, Reko Seitsalo ja Markku Jokinen.
Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, miksi epäasialliseen tai syrjivään toimintaan puuttuminen voi olla vaikeaa. Mitä tapahtuu joukkuehengelle, jos joku nostaa vaikean asian esiin? Onko helpompaa mennä joukon mukana tai ajatella, että tilanne menee itsestään ohi?
Paneelissa nousi kuitenkin vahvasti esiin ajatus siitä, ettei alistumista tai syrjintää pidä hyväksyä joukkuehengen säilyttämisen nimissä. Puuttuminen voi tuntua vaikealta, eikä siihen aina ole riittävästi työkaluja, mutta vaikeneminenkaan ei ratkaise ongelmaa.
Keskustelussa puhuttiin myös esimerkin voimasta. Kun yksi ihminen uskaltaa puuttua epäasialliseen toimintaan, hänen toimintansa voi vaikuttaa myös muihin. Seuraavassa tilanteessa joku toinen saattaa uskaltaa tehdä samoin. Näin voi syntyä ketjureaktio.
Yksi paneelin vahvoista viesteistä kiteytyi ajatukseen:
Miehet ovat rakentaneet järjestelmää – miesten tulee olla mukana rakentamassa muutosta.
Tasa-arvon edistäminen ei siis ole vain naisten tehtävä. Myös miehiä tarvitaan tunnistamaan epäkohtia, kuuntelemaan, puuttumaan ja näyttämään omalla toiminnallaan esimerkkiä.
Kun panelisteilta kysyttiin, mitä tasa-arvon eteen voisi tehdä jo huomenna, vastauksissa korostuivat aktiivinen seuraaminen ja keskusteleminen, kuunteleminen sekä oman toiminnan tarkasteleminen.
Kenelle pelipaikka kuuluu?
Toisessa paneelikeskustelussa palattiin koko hankkeen ydinkysymykseen: Kenelle pelipaikka kuuluu?
Paneelissa keskustelivat Maija Koivisto, Kaarina Huovinen, Oona Konttinen ja Sara-Elise Ruokonen. Panelistien erilaiset taustat toivat keskusteluun monipuolisia näkökulmia muun muassa huippu-urheilusta, harrastamisesta, tasa-arvosta ja nuoremman sukupolven kokemuksista.
Yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousi kysymys siitä, kenen tarpeita urheilussa todella kuunnellaan.
Keskustelussa nostettiin esimerkiksi esiin havainto arvokisoista: vaikka urheilijana oli nainen, taustahenkilöissä naisia ei välttämättä näkynyt. Tämä herätti kysymyksen siitä, olisiko urheilijan omia tarpeita ja toiveita pitänyt kuulla enemmän. Ketä urheilija itse tarvitsee ympärilleen voidakseen tuntea olonsa turvalliseksi ja saada parhaan mahdollisen tuen?
Sama kysymys ulottuu paljon huippu-urheilua laajemmalle.
Paneelissa keskusteltiin myös tilanteista, joissa ihmiset voivat kokea saman tapahtuman hyvin eri tavoin. Yhden mielestä mitään erityistä ei ole tapahtunut, kun taas toinen on kokenut tilanteen ikävänä tai epäasiallisena.
Miten silloin toimitaan? Kenen kokemusta kuunnellaan?
Jos joku kertoo kokeneensa tilanteen ikävänä, ensimmäisen reaktion ei pitäisi olla kokemuksen vähättely tai selittäminen pois. Sen sijaan tarvitaan kykyä ottaa vastaan toisen kokemus ja pysähtyä kuuntelemaan. Vaikka itse olisi nähnyt tilanteen eri tavalla, toisen kokemus on silti tärkeä ottaa vakavasti.
Kenet meidän täytyy kuulla?
Turvallisen ja yhdenvertaisen urheiluyhteisön rakentaminen edellyttää kykyä kuunnella myös silloin, kun kuulemamme ei vastaa omaa kokemustamme tilanteesta.
Missä ovat tytöt ja naiset?
Seminaarissa pohdittiin myös sitä, miksi tyttöjä ja naisia näkyy kuurojen urheilussa vähemmän kuin poikia ja miehiä.
Voiko yksi syy olla siinä, ettei tyttöjen ja naisten esikuvia ole ollut riittävästi näkyvillä? Millainen merkitys on sillä, ketä nostetaan esille, kenen onnistumisista puhutaan ja kehen nuorena uskotaan?
Keskustelussa pohdittiin myös koulun merkitystä. Onko poikia aikaisemmin kannustettu urheiluun voimakkaammin kuin tyttöjä? Miksi? Entä onko kuurojen koulujen ja kuulevien koulujen välillä ollut eroja siinä, millaista kannustusta urheilevat tytöt ovat saaneet?
Esille nousi myös Heli Romun esimerkki ja se, kuinka suuri merkitys yhdellä ihmisellä, joka aidosti uskoo urheilijaan, voi olla. Samalla huomattiin, että useat suomalaiset nuoret naisurheilijat, jotka ovat menestyneet kansainvälisesti, ovat käyneet kuulevien kouluja.
Onko kyse sattumasta vai kertooko se jostakin laajemmasta?
Valmiita vastauksia ei syntynyt – eikä ehkä tarvinnutkaan. Tärkeää oli, että kysymykset nostettiin yhdessä pöydälle. Niihin voidaan palata myös tulevissa keskusteluissa.
Miltä näyttää tasa-arvoisempi urheilu viiden vuoden päästä?
Paneelikeskusteluissa katsottiin myös tulevaisuuteen. Millaiselta kuurojen ja huonokuuloisten urheilu voisi näyttää viiden vuoden kuluttua?
Yhtenä tavoitteena nousi esiin, että jokaisen pitäisi voida tuntea kuuluvansa mukaan seuran toimintaan ja valmennukseen ja saada siihen tarvitsemansa tuki. Myös kilpailujen järjestämisessä tasa-arvon pitäisi näkyä käytännössä.
Mutta muutosta ei tarvitse odottaa viittä vuotta.
Sitä voi tehdä jo huomenna: kuuntelemalla, keskustelemalla, havainnoimalla ympärillä tapahtuvaa ja tarkastelemalla omaa toimintaa.
Mitä minä voisin tehdä toisin?
Hanke päättyy – työ alkaa tästä
Naisten Pelipaikka -hanke on tullut päätökseensä, mutta päätösseminaarissa kävi selväksi, ettei keskustelulle haluta laittaa pistettä.
Hankkeen aikana päästiin alkuun monissa sellaisissa kysymyksissä, joita kuurojen ja huonokuuloisten urheiluyhteisössä ei välttämättä ole aikaisemmin pysähdytty yhdessä käsittelemään. Moni jäi myös kaipaamaan jatkoa: juuri kun keskustelussa oli päästy hyvään rytmiin, hanke oli jo päättymässä.
Ehkä juuri se on yksi hankkeen tärkeimmistä tuloksista. Keskustelulle syntyi tarve.
Siksi keskustelut jatkuvat myös hankkeen jälkeen. Loppusyksylle on suunnitteilla vielä pari Zoom-kokoontumista, joissa hankkeen aikana esiin nousseita teemoja voidaan käsitellä lisää. Samalla hankkeen kokemukset ja syntyneet verkostot antavat pohjaa Suomen Kuurojen Urheiluliiton tulevalle tasa-arvo- ja vastuullisuustyölle.
Tarvajärvi päätti seminaarin ajatukseen, joka kiteyttää hyvin myös hankkeen tulevaisuuden:
”Nyt tähän asti ollaan päädytty. Se ei tarkoita, että tämä loppuu tähän – vaan työ alkaa tästä.”
Naisten Pelipaikka jättää jälkeensä paljon kysymyksiä, mutta myös ihmisiä, jotka ovat valmiita jatkamaan niiden pohtimista.
Tasa-arvoinen pelipaikka ei tarkoita vain sitä, että kaikki pääsevät mukaan. Se tarkoittaa myös sitä, että mukana olevat ihmiset tulevat nähdyiksi, kuulluiksi ja otetuiksi vakavasti.
Lämmin kiitos kaikille, jotka ovat olleet mukana Naisten Pelipaikan matkassa! Erityiskiitos Kuurojen Liiton puolelle Iina Uhleniukselle teknisestä avusta ja kaikesta tuesta seminaaripäivän aikana sekä kaikille kollegoille, jotka auttoivat seminaarin toteutuksessa. Yhdessä tehdessä syntyy enemmän – ja tästä työ jatkuu.
Kenelle pelipaikka kuuluu? Kuka saa tilaa? Ketä kuunnellaan? Kuka jää vielä ulkopuolelle? Ja ennen kaikkea: minkä pelipaikan minä voin avata toiselle?
